Vuoden alusta tuli 100 vuotta siitä, kun Jaakkiman eteläisen kymmenen kylää erkanivat omaksi Lumivaaran kunnaksi. Yhteismetsä oli vankka pohja kunnan taloudelle. Artikkeli kertoo omavaraisen ja vahvan, mutta lyhytikäiseksi jääneen, kunnan synnystä.
Jaakkimasta eronnut
on aivan uusi haara,
joka ristiäisissä
sai nimen Lumivaara.
Tämän vuoden alussa tuli täyteen sata vuotta siitä, kun Lumivaaran kunta syntyi ja Jaakkiman kymmenen eteläisimmän kylän valtuutetut aloittivat oman kunnallishallintonsa hoitamisen. Jaakkiman Sanomien värssynikkari Veisu Ville riimitteli tapahtumasta lehden sivuilla.
Jaakkiman Sanomat kuvaili 3.1.1923 numerossaan edellisen vuoden viime päivinä Merenrantakahvilassa vietettyä kunnallislautakunnan jäsenten erojaisillanviettoa tunnelmaltaan lämpimäksi ja sovinnolliseksi – vähän haikeaksikin. Juhlassa pidettiin useita puheita ja keskusteltiin monista kumpaakin kuntaa koskevista asioista.
Vuoden 1922 lopussa Jaakkiman asukasluku oli 14 813 henkeä, joista naisia yli 7 500 ja miehiä vajaa 7 300. Vuoden 1923 sarastaessa Lumivaaran uuden seurakunnan jäseniksi heistä merkittiin 5 613, joiden lisäksi kunnassa oli seitsemän siviilirekisteriin kirjattua asukasta. Lumivaarassa oli näin ollen 5 620 asukasta ja Jaakkiman seurakuntaan jäi 9 200 asukasta.
Yhteistoiminnan voimaa
Ehkä siemenet Lumivaaran oman kunnan perustamiseksi kylvettiin jo lahjoitusmaa-ajan lopussa, kun Jaakkiman alueen kolmesta lahjoitusmaasta valtio onnistui 1800-luvun puolivälissä lunastamaan venäläisiltä omistajiltaan vain Lahdenpohjan hovin ja Savimäen lankakunnan maat, jotka sitten alueella jo satojen vuosien ajan tiluksiaan viljelleet talonpohjat saivat lunastaa kruunulta.
Lumivaaran lahjoitusmaan isäntä kreivi Kuselev-Besborodko ei tuolloin lunastukseen suostunut ja vasta hänen seuraajansa kreivi Aleksei Mussin-Pushkin ja hänen puolisonsa, kreivitär Ljubov o.s. Kuselev-Besborodko olivat halukkaita myymään lahjoitusmaan valtiolle. Kauppaa ei kuitenkaan syntynyt alueen talonpoikien pettymykseksi. Lumivaaralaiset talonpojat kokosivat tuolloin joukkonsa ja ilmaisivat halunsa itse lunastaa lahjoitusmaat suoraan kreiviltä ilman valtiota välikätenä. Kauppahinnasta päästiin sopuun ja näin myös pitäjän eteläisen osan talonpojat pääsivät isäntinä viljelemään omia tilojaan. Tämä oli valtava voimannäyttö lumivaaralaisten yhteistoiminnasta, mitä sitten seurasi yhteismetsähanke ja lopuksi oman kunnan perustaminen.
Seurakunnan perustaminen
Ennen kuntaeroa piti ensin perustaa Lumivaaran seurakunta. Siinä toimi kätilönä jo aiemmin Lumivaaran yhteismetsän syntyyn voimakkaasti ja taidokkaasti vaikuttanut Kurkijoen kirkkoherra ja valtiopäivämies, rovasti Gustaf Arokallio. Lumivaaran alueen asukkaiden yksimielisyys oman seurakunnan perustamisesta oli varsin kattava, ainoastaan Kostamojärvellä oli suurempaa epäilystä hanketta kohtaan. Niinpä 10.12.1920 lautamies Lauri Pitkänen jätti 568 lumivaaralaisen anomuksen Lumivaaran seurakunnan perustamisesta.
Jaakkimassa puolestaan ei ihastuttu seurakunnan jakamisajatuksesta, erityisesti kirkkoherra Viktor Salminen puhui vahvasti eroa vastaan. Siihen vaikutti osittain pelko tulevasta ajasta, sillä tuoreen uskonnonvapauslain vaikutusta kirkosta eroamiseen ja seurakuntien pienenemiseen sen kautta ei vielä osattu ennustaa. Pelättiin suurempaa kansanliikettä siviilirekisterin huomiin kuin sitten lopulta tapahtui.
Rovasti Salminen näki myös niin, että seurakuntajaolla voisi olla toiset perusteet, jossa saariston kylät tulisi huomioida toisin, myös oman erillisen seurakunnan perustamisella, minkä lisäksi hän pohti jo Lahdenpohjan kauppalan synnyn vaikutusta seurakuntaan. Salmiset ajatukset olivat kuitenkin vielä raakileita ja ne eivät saaneet kannatusta, kun Jaakkiman seurakunta esitti vastalauseen Tuomiokapituliin. Pikemminkin katsottiin, että jäljelle jäänyt seurakunta sopi kokonsa puolesta jatkossa entistä paremmin kahden papin hoidettavaksi ja että Lumivaaran uusi seurakunta täytti hyvin myös seurakunnalle asetettavien taloudellisten edellytysten ehdot.
Seurakunnan ja kunnan synnyttämisen taustavaikuttimena olikin juuri yhteismetsästä kumpuava vakavaraisuus, mikä mitä ilmeisemmin oli myös yksi taustasyy sille, että Jaakkiman seurakunta ja kunta eivät halunneet luopua vauraasta eteläosastaan.
Tuomiokapituli lähetti valtioneuvostolle 27.10.1921 kirjelmän, jossa puollettiin Lumivaaran seurakunnan perustamista lumivaaralaisten laatiman ehdotuksen mukaisesti. Tämän valtioneuvosto hyväksyi 16.2.1922 ja näin Lumivaaran seurakunta saattoi aloittaa toimintansa 1.1.1923. Näin Huhtervussa Lumivaaran lankakunnan kokouksessa 11.10.1920 esiin nostettu kunnan ja seurakunnan perustamiskysymys oli päässyt ensimmäiseen etappiinsa.
Kunnan ensi askeleet
Valtioneuvoston 16.2.1922 tekemän päätöksen saatuaan Lumivaaran seurakunnan valtuutetut ilmoittivat Jaakkiman kunnanvaltuustolle, että seuraavan vuoden alusta Lumivaaran seurakuntalaiset aloittavat oman kunnallishallintonsa ja pyysivät siihen Jaakkiman kunnanvaltuuston myötävaikutusta. Jaakkiman kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti suostua Lumivaaran seurakuntalaisten päätökseen kokouksessaan 8.4.1922. Toimikunta valittiin valmistelemaan yhteisen omaisuuden jakoa.
Lokakuun 23. päivä lumivaaralaiset kokoontuivat lankakunnan kokoukseen Huhtervun kansakoululle ja ryhtyivät valmistelemaan omaa kunnallishallintoaan. Kunnan toiminta oli mahdollista aloittaa vuosi eroamispäätöksen jälkeen, mutta yksimielisesti haluttiin aloittaa oma kunnallinen hallinto jo seuraavan vuoden alusta, kun maaherrakin oli asiaa puoltanut. Niinpä lähettiin asiasta vielä anomus asiakirjojen kera maaherralle ja päätettiin että ensimmäiset kunnalliset valtuusmies- ja tilintarkastajavaalit toimitetaan 4.12.1922 Kokouksen jälkeen nimitettiin valitsijayhdistys ja keskuslautakunnan puheenjohtajaksi Juho Timonen.
Omaisuuden jakamisesta tuli syvä juopa suhteisiin
Seurakunnan varallisuuden jako hiersi osapuolia, nimittäin Jaakkiman seurakunta ei luovuttanut seurakunnan papiston virkataloista ja tiluksista Kirkkolain 305 §:n mukaista osuutta Lumivaaran seurakunnalle. Siitä sukeutui lähes kymmenvuotinen oikeustaistelu, jota Lumivaaran valtuuttamina hoitivat Simo Jääskeläinen Ihalasta, Pekka Pitkänen Tervajärveltä, Juho Kaartinen Huhtervusta ja Juho Timonen Kumolasta.
Oikeuskansleri totesi vääryyden tapahtuneen, ja vaikka vuosien kuluessa kaikki maamme korkeimmat hallintoviranomaiset niin oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, eduskunnan peruslakivaliokunta ja eduskuntakin myönsivät tapahtuneen vääryyden, ei asiaan koskaan saatu korjausta, vaan Lumivaaran seurakunta jäi paitsi sille kuuluvaa lähes miljoonan markan osuuttansa.
Lauluveikko riimitteli näin Jaakkiman Sanomissa 30.1.1924:
Jaakkima ja Lumivaara
oikeutta kävi.
Lumivaara sovussa
nyt jutut selvittävi.
Riita vaikk ois lihava
ja sovinto on laiha,
Lumivaara sopua
ei sentään riitaan vaiha.
Maksaa palkat papeille
ja virkatalot jättää,
vuoden verot Jaakkimahan
mielellänsä mättää.
Mutta kun nyt järjestämään
käydään vara-aittaa,
pitäisi ei Lumivaaran
osattomaks laittaa.
Kunnallisen omaisuuden jakamisen voidaan sanoa sujuneen juoheammin kuin seurakunnallisen jaon, mutta siinäkin oli muutamia kipupisteitä, eikä nuori kunta selvinnyt nytkään täysin ilman valituskierrosta. Jaakkiman kunta vaati ensin lumivaaralaisia suorittamaan veronsa uuden kunnan ensimmäisenä toimintavuonna Jaakkimaan – tämä saatiin oikaistua ja toimintaansa aloittava kunta pystyi laatimaan budjettinsa verotuloihinsa pohjaavaksi.
Jaakkiman kunnan omaisuus jaettiin lopulta kolmeen osaan, sillä siinä oli huomioitava myös toinen samanaikaisesti vireillä oleva kuntaero, nimittäin Lahdenpohjan kauppalan perustaminen Jaakkiman kauppakylästä vuoden 1924 alussa.
Sopuun päästiin 29.10.1923, jolloin edellä mainitun vuoden 1923 veroratkaisun lisäksi Lumivaaran kunnalle tuli jäämään kaikki kiinteä omaisuus Lumivaaran alueella sekä Jaakkiman kunnan omistamista maatiloista Kureranta N:o 2 -niminen tila Jaakkiman puolelta, jopa 32 prosenttia Kronbergin rahastosta, mutta myös vastuu 100 000 markan hypoteekkilainasta. Vaivaismökit olivat ainoa kiinteistöomaisuuden laji, joka jaettin kolmelle kunnalle osiin. Jakokirjan viivan alla Lumivaaran osuus oli arvoltaan hieman yli 1,7 miljoonaa markkaa, Lahdenpohjan noin 800 000 markkaa ja Jaakkimalle jäi lähes 5,3 miljoonan markan omaisuus.
Lumivaaran kunnan omaisuudeksi siirtyivät Huhtervun, Ihalan, Akkaharjun, Kesvalahden ja Kumolan koulut. Sopimuksessa oli sovittu Lumivaaran saavan 32 prosenttia Jaakkiman kunnan omaisuudesta, mutta toteutunut oli pienempi, noin 22 prosenttia. Kurenrannan tila oli kunnan tiloista suurin Savimäen tilan jälkeen. Savimäen tilalla sijaitsi mm. kulkutautisairaala.
Lumivaaran yhteismetsän nimellä ollut Jaakkiman pitäjässä sijainnut valtavan arvokas ja tuottoisa yhteismetsä jäi kokonaisuudessaan uuden kunnan taloudelliseksi ”takuumieheksi”, mikä merkitsi emopitäjälle huomattavaa verotulojen menetystä. Näitä asioita ei ole kummankaan pitäjän historiankirjoitus ulkopuolisen silmin tarkastellut, vaan kumpikin osapuoli koki omaisuuden jaon kompromissina.
Vuoden 1924 syksyllä Lumivaaran kunta myi huutokaupalla Kurenranta N:o 2 tilan, Likosiinrinne-nimellä tunnetun metsätilan, joka sijaitsi noin 200 metrin päässä Jaakkiman asemalta.
Ikävää tässä kuntajaossa oli se, että ennen samoihin pöytiin mahtuneet, koko entisen suurpitäjän etua yhdessä ajaneet kunnanisät riitautuivat ja saman talousalueen sisällä olevien yhteishankkeiden, mm. terveyden- ja köyhäinhoidon alueilla, ajaminen kävi hankalaksi ja osittain mahdottomaksikin. Suhteellisen pienellä alueella olisi kuitenkin ollut hankkeita, joita olisi ollut taloudellista toteuttaa yhteistoimin. Onneksi eripura pystyttiin kuitenkin ylittämään monissa asioissa, kuten valtiollisen tuen hakemisessa Laatokan tulvan runtelemille saaristokylille vuonna 1924.
Konkarit kunnanjohtoon
Kuntaeron tapahtuessa Jaakkiman kunnanvaltuuston puheenjohtajana oli kansanedustaja Pekka Kopsa. Vuoden 1921 lopun kunnallisvaaleissa Lumivaarasta valittiin kunnanvaltuustoon Juho Kaartinen Huhtervusta, Juho Hannonen Kesvalahdelta, Sippo Ijäs Harviosta, Tuomas Lätti Kuhkaasta ja Juho Timonen Kumolasta.
Jaakkimalaiset valtuutetut olivat Simo Kosonen ja Matti Sihvonen (Jp) Oppolasta, Emil Sairanen ja Jaakko Paganus Lahdenpohjasta, Antti Pitkänen (Lp) Meriästä, Pekka Väisänen Iijärveltä ja Juho Tapanainen Sorolasta, varalla Juho Virkkunen Lahdenpohjasta, Juho Koppinen Miklistä, Antti Lötjönen Miinalasta ja Jaakko Laapotti Reuskulasta.
Nämä miehet sopivat kuntaerosta ja hieroivat omaisuuden jakosopimuksen valmiiksi.
Ensimmäiseksi Lumivaaran kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi valittiin kunnallismies Juho Timonen, jolla oli vankka kokemus kunnan asioiden hoidosta Jaakkiman ajoilta. Hänen siirtyessään vuoden 1924 alusta kunnallislautakunnan esimieheksi, valittiin kauppias Otto Savolainen Tervajärveltä puheenjohtajaksi. Kahden vuoden kuluttua nuijaan tarttui Kumolan kansakoulun johtajaopettaja Juho Solehmainen, joka hoiti tehtävää viiden vuoden ajan ja hänen jälkeensä vuodesta 1931 tehtävää hoiti kunnan lopettamiseen asti Pekka Härkönen Ihalasta.
Ensimmäiseen Lumivaaran kunnanvaltuustoon valittiin 4.12.1922 toimitetuissa vaaleissa jäseniksi Jaakkiman kunnanvaltuustosta eronneiden, myös näissä vaaleissa valituiksi tulleiden kunnallismiesten lisäksi Lauri Pitkänen, Matti Heinonen ja Yrjö Pitkänen Tervajärveltä, Juho Kuntsi Kesvalahdelta, Matti Veikkolainen ja Antti Hannonen Huhtervusta, Heikki Roininen ja Yrjö Toiviainen Kostamojärveltä, Juho Sihvonen Kuhkaasta, Matti Veikkolainen ja Simo Jääskeläinen Ihalasta, Juho Ahokas Kumolasta, Juho Sihvonen ja Matti Sihvonen Kalksalosta, Juho Huuhka Harviosta ja JaakkoLääperi Oinaanvaarasta.
Kiperien neuvottelujen lisäksi näille kunnanisille lankesi asialistalle heti alkuunsa uusien kansakoulujen perustamista, terveyden- ja sairaanhoidon sekä köyhäinhuollon järjestämistä, tieasioita, kiista kunnan keskuksesta ja huoli oinaanvaaralaisten ja kostamojärveläisten halusta palata takaisin emopitäjään.
Monivuotisen kunnanvaltuuston puheenjohtajan Pekka Härkösen sanoihin voi yhtyä: kunnanvaltuusto toimi monialaisesti ja ripeästi kuntalaistensa hyväksi kaikissa olosuhteissa. Huomattavaa on, että ensimmäisen vuoden haasteista selvittiin ja 20 vuodessa syntyi tavattoman yhtenäinen ja vahva henki, joka näkyy edelleen jälkipolvien vahvana oman kunnan perinteiden arvostuksena ja perinnetyönä kyläkirjoineen, museoineen ja seuratoimintoineen.
TEA ITKONEN
JS 2/2023
Lähteitä: JS 3.1.1923, 25.10.1922, Lumivaara – Kotiseudun kuvia ja maisemia, P. Härkönen & knit 1952, Jaakkima – Muistoja ja kuvia Laatokan rantamilta, t. Kilpiö & knit 1955, Muistojen mailla – Pekka Härkösen muistelmat, toim. A. Kaartinen 2010